Kaikki mistä viime postauksessa ulisin muuttui täysin, ilman että mitään asialle tein. 

Tuntuu kuin 666 Park Avenuen Gavin Doran olisi nykinyt oikeista elämänlangoista, ja minun itsekäs toiveeni kuultu. Sarjassahan itsekkyydestä seuraa aina jotain ikävää. Nyt lähimmäisellä on huono olo, minulla on huono olo, ja kolmannella osapuolella on myös huono olo. Koirien kanssa sattui pieni vahinko, nimittäin meidän kissa puolusti reviiriä vähän liiankin hanakasti, ja yksi koirista on vaarassa sokeutua. Koiran omistaja ei sitten uskalla jättää koiria tänne kahdeksi viikoksi, eikä se olisi ollut hänen mukaansa reilua kissoillekaan, kun ne olisivat joutuneet kykkimään pienessä tilassa kun koirat valtaavat talon. Lääkärikäynnin jälkeen pikkuista on hoidettu huolella ja oikeat lääkkeet hankittu, nyt toivotaan että hoito auttaa(silmä ei siis heti sokeutunut, mutta vaurioitui). 

On syyllinen olo, kun samalla on niin kepeä olo koko asiasta. Tottakai olen surullinen pienen koiran silmästä, ja toivon hänelle kaikkea hyvää ja pikaista paranemista, mutta samalla olen hieman onnellinen että pääsin pinteestä, mikä liittyi koiralauman hoitamiseen. Toisaalta äiti on allapäin. Olen ollut kuuntelijana hänelle, ja haluaisin piristää häntä,  mutta onneksi meidän äiti on vahva. Sinnikkäin, positiivisin, kekseliäin ja hyväsydämisin ihminen mitä tunnen. 

Elämä on outoa. Luulin olevani niin kyyninen ettei mikään hetkauttaisi, mutta nyt olen vain puhtaasti hieman järkyttynyt ja kuin puulla päähän lyöty. 

~ Miru